My life My dream

Joka vuosi, koulujen alkamisen jälkeen, alkaa sosiaalisessa mediassa erilaisia kampanjoita koulukiusaamista vastaan. Monille on varmasti tuttu tämä Kutsu mua -kampanja. Tänään koulussa olimme ammattikoulun startti luokan kanssa iltapäivän ja aiheenamme oli tämä kutsu mua -kampanja ja yleistä keskustelua koulukiusaamisesta.

Itselläni joka syksy saa muistot pintaan oma peruskoulu aika, johon kuuluu enemmän huonoja kuin hyviä muistoja. Luokkakavereiden kanssa tänään aika paljon keskustelin aiheesta ja he ehdottivat, jos olen kykenevä, kertomaan kokemuksiani julkisesti. Noh, minähän asiaa jonkin aikaa pohdittuani, ja mielessäni muhittua päätin näin blogissani sitten sen toteuttaa.

Vaikka aihe on kipeä ja raskas, olen sen joka vuosia asiaa läpi käynyt näin syksyisin mielessäni, että tunnen olevan sen verran vahva, jotta kykenen asiasta puhumaan. Myös haluan näyttää näin tekstin muodossa sen ettei huonot kokemukset ole saanut minua lannistettua, vaan ne on muuttunut vahvuudeksi.

Elikkäs, mistä aloittaisin…

Koulu on alkanut, pieni peruskoululainen saapuu kouluun, toivoen että joka vuotinen yksin jääminen, kaikki pahat olot olisi jäänyt taakse. Hän toivoo että jospa tänä syksynä saisin edes 1 kaverin, jonka kanssa nauraa yhdessä välitunneilla ja tehdä ikäiselleen kuuluvia tyttöjen juttuja. Mutta pian hänen unelmansa parhaasta ystävästä ja rauhallisesta kouluvuodesta murskataan, rankimmalla mahdollisemmalla tavalla. Tunne on kuin olisit joku pieni öttiäinen seinällä joka otetaan kiinni ja yksitellen aletaan repimään raajaa ja siipiä irti.

Miten voi olla että yksi saman kokoinen ja saman ikäinen tyttö, saa aikaan sen ettei kukaan uskalla, edes opettajatkaan, tehdä asian eteen mitään. Haukutaan huoraksi, tyhmäksi, jakorasiaksi, cp-vammaseksi ja monilla muilla pahoilla nimittelysanoilla. Rankinta on se kun jätetään yksin, kukaan ei huoli mukaan leikkeihin ja peleihin, saatikka tunnilla ryhmään.

Koulu päivä oli pienelle tytölle hyvin raskas, ja luomet ovat raskaat päivän itkuista välitunnilla. Hän ei ymmärrä miksi juuri hän on se joka kokee tämän, miks näin tapahtuu ja onko hänessä jokin vikana.

Vanhemmat sanoo lapsilleen että kiusaamisesta on aina, AINA, kerrottava opettajalle. Näin teki myös tämä tyttö. Mutta aihe oli monille opettajile niin tuntematon, ettei kukaan oikein voinut uskoa että tälläistä tapahtuisi meidän koulussa. Ei se niin mene, tämä tyttö keksii varmasti omasta päästään kaikki. Noh, mitekäs tässä sit edettiin, no tietekin sillai että tämä pieni tyttö jonka itsetuntoa  oli pala kerrallaan murskattu, lähetettiin tutkimuksiin. Vanhemmista aivan varmasti tuntui kamalalle, koska tiesivät ja tunsivat tämän kiusaajan ja sen perheen, miettivät varmasti miksi meidän pieni tyttö keksisi tälläistä.

Muutaman viikon kulin tosiaan siellä psykologilla ja terveen paperit sain. Jokohan nyt opettajat uskoisi kuinka paha olla minulla on. Vuodet kuitenkin vierivät ja mitään ei tapahtunut kiusaamisen loppumiseksi. Myös moni opettajakin oli sortunut mukaan kiusaamiseen. Joka ikinen ilta itkin, en halua kouluun. Mutta joka aamu reippaana menin, ja yritin olla vahvana ja puolustautua, mutta vaikka kuinka puolustauduin, se aina jotenkin kääntyi minua vastaan.

Kiusaaminen oli todella pahasti alkanut vaikuttamaan arvosanoihin kokeissa ja todistuksissa. Muistan yhden joulujuhlan, jonka jälkeen saatiin välitodistus, isä laski autossa keskiarvon joka oli 6. jotain… Ei varmasti mielyttänyt ja yleinen syy siihen tiedettiinkin, ja minua yritettiin silti koti puolella kannustaa.

Kuudennella luokalla viimein alkoi tapahtua jotain, mutta monesti miettii tehtiinkö siinä väärin. Kesken lukukauden alennettiin takaisin 5:lle luokalle. Noh, en varmaan oisi pärjänny yläastetta niillä arvosanoilla mitä sain. Mutta auttoiko tämä mitenkään, no loppupeleissä ei. Kiusaaminen alkoi uudelleen ja eikä opettajat enään voineet asialle tahdä mitään. Vaikka uskon kyllä että ois varmasti voitu tehdäkki jos niitä ois kiinnostanut. Rehtorikin tuumasi vaan että yritä pärjätä tää vuosi, ehkä yläaste on parempi. Ja v***ut sanon minä!

Koko yläaste oli yhtä tuskaa. Kaikki rippileirit ja 9. luokan luokkaretket, missään en voinut, EN saanut olla oma itseni. Ihmettelen suuresti miten  olen sen kaikki jaksanut. Monet kerrat mietin miksi tätä taas tapahtuu, miks en saa olla rauhassa, ja se onko minussa jokin vialla. Nämä kysymykset sai mielen vieläkin vajoamaan alemmas, ja veikkaan näin lähihoitaja opiskelijana että jos minua ois tulkittu ja arvioitu ymm. varmaan sairatin jonkin sortin masennusta tai jotain sen suuntaista. Muistan vieläkin selvästi kuinka monet kerrat mietin itsemurhaa tai ajattelin viillellä itteäni, myönnän kyllä että kerran oli todella lähellä että viillänkin ja varmasti olisin tehnykki sen, jos ois teräase siinä lähellä ollut.

Ajattelu muodoistani en ole ylpeä ja jälkeen päin olen todella iloinen etten ole ollut kykenevä tekemään itselleni mitään pahaa. Luonteeltani kun olen empaattinen, ajatuksiin tuli kaikki sukulaiset ja perhe, miltä niistä tuntuis jos oisin tehnyt itselleni jotain.

Onneksi minulla on tuolloin ollut ihana, rakastava ja tukeva perhe joka jaksoi nämä raskaat vuodet. Olen onnellinen siitä että se perhe on minulla vieläkin ja toivon että myös tänäpäivänä olisi monilla muillakin koulukiusatuilla se tuki ja turva.

Minäkin pyydän, älkää sulkeko silmiänne kiusaamiselta, puuttukaa siihen ajoissa.

-Heisu-